Painosta ja elämäntavoista

Meillä on meneillään huviton helmikuu. Eli ei herkkuja, ei alkoholia eikä ulkona syömistä. Ei sillä että yleensä hirveästi syöpöttelisimme tai tavalliset elämäntapamme olisi hirveän huonot. Mutta kun samassa paikassa asuu kaksi naista, (joilla kaksi viikkoa kuukaudesta kuluu verta vuotaessa ja särkylääkkeitä napsiessa) niin suklaata ja siideriä kuluu kyllä jonkun verran.

Joten helmikuu on huviton ja ei tämä nyt niin kauhean vaikeaa ole. Toisaalta asiaa helpottaa se, että heti paaston jälkeen on tulossa juhlia ja kaveritapaamsia joissa saa mässätä. Että jaksaa sinne asti odottaa.

Mutta...

Haluan laihtua, haluan olla pienempi kuin olen nyt ja näyttää kauniilta häissäni ja sitten tulevalla häälomalla. Nyt en halua edes ajatella koko asiaa.

Ja tämä on yleistä. Jokainen nainen (jonka ajatuksia olen kuullut) tietää tämän tunteen.

Mutta: Useimmilla heillä on puolisot, jotka ovat päätä pitempiä ja painavat reippaasti enemmän ja ovat ok asian kanssa, koska miesten 'kuuluu' olla isompia. Minä taas olen se osapuoli, joka on päätä pitempi ja painaa melkein puolet enemmän. Tuo toinen on pieni ja sievä ja voisi mennä vaikka samantien rannalle bikineissä. Minä en voi. En uskalla, en kehtaa, en kykene.

Toisaalta en tykkää nykyisestä fitness-intoilustakaan. Tiukat ruokavaliot ja yksipuoliset treenit on se mitä olen ymmärtänyt kavereiden puheista ja some-päivityksistä. Minua ei nappaa. Ja sitten hävettää ja tunnen itseni ulkopuoliseksi kun ei nappaa. Koska tavallaan olen tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeheni. Ja se on vaatinut paljon. Kyse ei ole siitä että näyttäisin paremmalta tai pukeutuisin/laittautuisin paremmin. Kyse on enemmänkin siitä että olen oppinut haistattamaan muille heidän mielipiteensä ja olen suuren osan ajasta ihan tyytyväinen itseeni.

Mutta...

Sitten näen kuvia meistä rinnakkain ja huomaan kuinka erilaiselta näytämme. Ja sitten hävettää että miten voin päästää itseni tuon näköiseksi kun toinen on pieni ja laiha, hyvin pukeutunut, hiukset nätisti ja meikit kunnossa. Ja mitä hittoa se tekee minun kanssani? Minä olen se 'rekka'-osuus rekkalesbossa.

Joten.. Minulla on kaksi ja puoli vuotta aikaa laihduttaa ja päästä sellaiseen kuntoon, että jälkeenpäin voin katsoa kuvia ja olla tyytyväinen niihin. Enkä kääntää katsetta pois ja masentua.

Ja tämä kuulostaa nyt kauhean masentuneelta ja valittavalta, mutta suurimman osan aikaa en ajattele koko asiaa. Mutta nyt häitä miettiessä ja hääpuku-kuvia (ja niitä pitäviä malleja) katsellessa ajatus nousee pintaan useammin.

Kuinka usein muista tuntuu tältä?

Ja ettei menisi liian vakavasti niin loppuu piristävää musiikkia: